Oon nyt viimepäivät viettäny aikamoista hiljaiseloa, koska en oo pystyny puhumaan. Nyt kun miettii, niin ei mulla oo tainu mitään asiaakaan olla. Lähin kotiin parantelemaan itseäni, koska en kestänyt mätänemistä täällä eristäytyneessä tautipesässäni. Kotonakaan en uskaltanu tavata paljo ketään ihmisiä lähinnä siksi, että näytin (jos nyt hieman kaunnistellaan) kutakuinkin tältä:
Oli kyllä viheliäinen rokko, täytyy sanoa! Nyttemmin olen palannut tänne sotkuiseen valtakuntaani ja naamakin on hieman parantunut. Muistutan enää lähinnä rupikonnaa, joten ajattelin pystyväni huomenna töihin, kaupittelemaan Seuraa papparaisille. Mielikin on iloisempi kuin eilen. Tosin ootan jo suunnattomasti syksyä ja sen lempeää, jännittävää pimeyttä. Loppukesästä on aina jotenki vähä hukassa.
linja-autot on ihan okei, tautiset huulet ei
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti