Askeleet antaa minun mennä

milloin ahtaumat unohtuu
näin auringon selkeät rajat
valkoisen kalvon läpi

sitten syön auringonkukansiemeniä, juoksen junanviertä

sielukas laulu vaikuttaako jääkiteisiin

Tiskatessa ajattelin. Miksi jotkut jää ahdistaviksi pinnoiksi? Oikeasti mietin synkeyksiä vain kovin harvakseltaan. Kaikki tulee koko ajan monisäikeisemmäksi. Hullaannun, mutta pitääkö minun tarttua johonkin. (oikeasti mietin myös miksi niitä teemukien pinttymiä kutsutaan, enkä jaksa odottaa leivän paahtumista, paahdin on niin hidas) kuinka malttaisin kuunnella jokaista merkityksellistä sanaa,

miksi kiehuu yli jos ei käytä edes kantta

punaista purkkapaperia, liidut murenee, käymisreaktio 
niin paljon onnellisuutta kasvoilla (joo minun myös)


ehkä ihan hiukan vaiheeton vaihe, mutta ei tyhjä

tiskaaminen kesti aika kauan sitten

Onko eskapismi kovinkin paha, onko sen pakko olla pakenemista

Arki on ruisleipää ja rikkinäisiä laukkuja. Minussa kyti halu kieltäytyä käyttämästä sanaa arki, mutta en voi ehkä tehdä sitä, kun se on sanana jotenki niin voimakkaasti olemassa. Kaikenlisäksi arjen vastakohtana taitaa ainakin jokseenkin olla juhla.

On niin paljon kaikkea mitä pitäisi ajatella ja asioita, jotka vaativat, että niistä pitää ajatella jotain. Mutta tässä minä vaan istun miettimässä, että voiko itseltään saada nuhatartunnan (siis jos on jäänyt vaikka käytettynenäliinatöllerö jonnekkin ja sitten koskee siihen viikon päästä) ja ihmettelemässä kuinka kuu kurkkii suoraan tänne huoneeseen. Eikä tuo kuu edes ole kovinkaan kummonen. no okei on se aika jänzkä

Toivon, että sisuksissa kumisisi

Sellerin (ei kuvassa) leikkaamisesta syntyvästä narskahduksesta löysin tänään suosikkiääneni. Suosittelen sopan hämmentämistä TÄMÄN  tahtiin, se tuntuu jänskältä. Maailmalla tapellaan ja niin myös näiden seinien sisällä ja asioiden äärellä, se tuntuu haljulta. Tai sitten ei miltään.